| Tervehdys ihanainen,
Aloitan tämän kirjeen täsmälleen samoilla sanoilla, joilla päätin edellisen:
Maailmasta loppuvat sodat, kun naiset nousevat omaan kokonaiseen voimaansa ja ottavat elämässään sen paikan, joka heille todella kuuluu.
Itsensä pienentämisen aika on ohi. Jokaisen on aika saada loistaa omana upeana itsenään.
Me olemme Äiti Maan tyttäriä. Ei ihme, että tunnemme raivoa kaikista niistä tavoista ja teoista, joilla Äitiämme on loukattu. Me olemme yhtä; toisen haava sattuu toiseenkin.
Nämä omat sanani jäivät minulle soimaan omaan sydämeeni. Varsinkin tuo viimeinen kappale. Äiti Maa itkee kauttamme. Maailmantuska on meille tuttu käsite. Tunnemme tuskaa, surua ja epätoivoa maailman sodista, luonnonkatastrofeista ja rikkomuksista ihmisyyttä, eläimiä tai luontoa kohtaan, koska me todella tunnemme sen vaikka se ei suoraan kohdistuisi meihin itseemme. Tunnemme, koska olemme yhtä. Me olemme kaikki yhtä elävää ja samaan rytmiin hengittävää organismia - Äiti Maata. Hän tuntee ja itkee kauttamme. Hänen surunsa on meidän suruamme. Ja se suru herättää meissä raivon. Haluamme tehdä asioille jotain, mutta tuntuu, että kätemme ovat sidotut.
Elämässä on monia kerroksia ja tasoja. Peilaan tässä makrotasoa ja mikrotasoa. Makrotaso on me kaikki yhdessä, maailma, Äiti Maa, universumi. Mikrotaso on minä. Niin ylhäällä kuin alhaalla, niin sisällä kuin ulkona. Näillä kahdella tasolla ei ole lopulta eroa, koska ne ovat yhtä. Niinpä loukkaukset omia rajojamme, itsemääräämisoikeuttamme, luovuutemme ilmentämistä kohtaan, ja kaikenlainen oman voimallisen olemuksemme pienentämään joutuminen on peilikuvaa maailmantapahtumista. Sota maailmalla näkyy sotana kehoissamme ja mielessämme.
Minä olen hyvin voimakkaasti tunteva ihminen, kuten niin monet meistä. Joskus kun makaan lattialla ja itken tuskaani, niin on välillä vaikea erotella itkenkö omia surujani, epäonnistumisiani, häpeitäni, umpikujassa olemistani, vai itkenkö maapallolla tapahtuvia vääryyksiä.
Jos olet tässä asiassa kuten minä, sinäkin varmasti haluaisit monen asian olevan toisin. Haluaisit vain elää rauhassa ja rakkaudessa, ja tehdä omana iloisena itsenäsi sellaisia juttuja, joista tosissasi pidät ja joissa olet hyvä. Haluaisit loistaa omana autenttisena itsenäsi muiden ihanien ihmisten keskuudessa, joilla jokaisella on omat lahjansa tälle maailmalle.
Miksi tämän maailman pitää sitten olla niin (anteeksi kielenkäyttöni) perseellään?
Niinpä. Ei minulla ole vastausta. Tai on minulla pitkä ja polveileva vastaus Jumalallisen Äidin unohtamisesta ja vuosituhansien patriarkaattisesta sorrosta, jonka aikana naiset ja kaikki feminiininen on ajettu toissijaiseksi, huonoksi, vähempiarvoiseksi ja hiljennettäväksi. Jopa vaaralliseksi ja rangaistavaksi.
Vierailin toissakesänä Italiassa eräällä luostarisaarella, jonka museossa esiteltiin erilaisia keskiaikaisia kidutusvälineitä. Naisten yleisin kidutusväline oli rautainen haarniskamainen pääkappale, jossa rautainen suukappale kiinnitti kielen, jotta nainen ei voisi puhua.
Toinen kidustusvälinetyyppi oli erilaiset siveysvyöt.
Ja nuo kaksi kidutustyyppiä edustavat verrattoman hyvin naisten nykyaikaisiakin kidustusvälineitä: Äänen hiljentämistä ja seksuaalisuuden häpäisemistä.
Siksi minä teen tätä työtä naisten voimaantumisen puolesta. Kaikukoon Pohjolan naisten sielunlaulu juurevista laululinjoistamme! Nouskoon lovivoimamme liekki ja syttyköön alttarillemme pyhä tuli!
Nimittäin palatakseni mikro- ja makrotasoajatukseen: Sisäinen vapautumisemme vapauttaa myös maailman. Yksi nainen kerrallaan. Kuin majakat yössä. Kuinka paljon jo yksi majakka valaiseekaan ympäristöään. Saatika, kun meitä on niin monta.
Jos tunnet kutsun, tule mukaan Feminiinin Pyhä Raivo -workshopiin. On aika!
Ilmoittaudu nyt: |
